Ihmetys siitä kuinka elämä voi loppua niin äkisti ja arvaamatta.
Vaikkei menetys olekkaan omasta perheestä, on se silti suuri. Kaikkein vaikeinta on kestää lasten surua ja ihmettelyä. "Ei ole meillä enää Jereä, ei voida mennä käymään. Äiti, miksi? Äiti, miten?"
- Ei äiti osaa vastata..
"Äiti, voidaanko käydä siellä onnettomuuspaikalla? Otetaan mukaan puukko tai joku muu terävä esine, että voidaan kaivertaa siihen puuhun vaikka sydän."
Ollaan ihan hiljaa vaan, hiljaa itketään :*(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti