Mistä se ikävä aina välillä pulpahtaa esiin niin voimakkaana? Muutosta on yksitoista kuukautta. Tasaisin väliajoin tulee edelleen niitä iltoja kun itketään sitä ikävää :(
Niinkuin tänään..ja voi, se riipasee syvältä! Välillä sitä miettii, etteikö se helpota koskaan..että tekikö oikean ratkaisun kun tänne lähdettiin..
Olo tuntuu rikolliselta kun suorastaan neuvottomana yrittää lohduttaa lasta..kyllä se ajan kanssa helpottaa, muistellaan niitä kivoja juttuja. Ja juuri ne kivat jutut riisti lapselta. Niinkuin vaikka kodin. Ei uusi koti lohduta lasta yhtään.
Moni muu täällä oleva asia toki lohduttaakin ja osaa lapsikin arvostaa asioita kun ne hänelle selittää.
Ja sehän on hieno asia, että lapsi ylipäätään muistaa ja osaa ikävöidä. Mutta kyllä se on surullista kun pienellä on niin kova ikävä vanhaan kotiin, että itkettää! Mullakin on välillä iso ikävä. Kotia. Ihmisiä. Ihan niin kova ikävä, että itkettää.
Minäkin kaipaan tuttuja teitä, kauppoja, nurmikkoa jalkojen alla, rahisevaa pihasoraa, työkavereita, naapureita ja kavereita, ihan jokaista kohtaa kotona ja kodin ulkopuolella. Sillä suuren ikävän hetkellä ei muista niitä huonoja asioita, vaan ne huippuhetket. Mielensopukoihin on tallentunut kaksitoista onnellista vuotta.
Mutta niin, se lapsen suru ja ikävä. Varmasti ikävä nousee nyt taas pintaan osittain siksikin, että meillä on jouduttu puhumaan niin kovin vaikeista asioista. Kuolemasta. Sielusta, ruumiista, hautaamisesta, taivaasta, enkeleistä, uskomuksista, saduista, ikävästä, itkusta, surusta, elämästä ja elämän loppumisesta..vastaamaan lasten kysymyksiin vaikkei itsekkään tiedä mihin uskoa vai uskoakko ollenkaan.
Kaipaamista, ikävöintiä ja muistelemista. Lohduttamista ja läsnäolemista. Kyllä se tästä taas, joka asiassa. Ja jokainen itku on eteenpäin, eikö niin?
(Kuvat vanhoja)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti